Vuodenaikojen vaihtumiseen liittyy usein kärsimättömyyttä. Joko nyt, eikö jo olis. Luonto kun on riisunut kesän kukoistuksen ja kaikkialla on jo aika harmaata, odottaa valkoista lumivaippaa saapuvaksi.
Lumipeite on tekemättä jääneille pihatöilleni armollinen. Haravoimattomat lehdet ja muut tekemättömät syystyöt katoavat lumipeitteen alle- Ovathan ne sitten keväällä taas vastassa, mutta silloin on taas jo tarmoa enemmän-
Parisuhteessakin kerääntyy joskus kasoja, joita ei niin viitsisi auki haravoida. Joutuu miettimään nostanko tämän asian päivänvaloon ja kohtaan sen herättämät tunteet, vai onko parempi antaa asioiden uinua talviunta ja kohdata ne myöhemmin ?
Itselläni on ollut se onni, että puolison eteen on voinut kumota vaikka minkälaisen multakuorman ja yhdessä lapioiden siitä on selvitty.
Talven odotusta
